Tänään minä olen uskaltanut nimetä negatiivisia tunteitani: minua stressaa, ärsyttää, ahdistaa, ikettää, kiukuttaa, hermostuttaa, pelottaa, väsyttää, ujostuttaa ja ällöttää. Päivä alkoi huonosti, kun nukuin pommiin. Söin aamupalaa ja vitutti. Aamupäivä meni plörinäksi erään törtön myöhästelystä ja vetkuttelusta johtuen. Söin lounasta ja vitutti. Iltapäivällä oli kamala kiire juosta edestakaisin. Hotkaisin pikaisesti välipalaa ja vitutti. Illalla melkein itkin kivusta ja kutinasta järkyttävän pahan ihottumani takia. Söin poikaystävän kanssa ravintolassa ja vitutti. Kotona masennuin laskettuani päivän kalorit. Keitin silti vielä iltapuuroa ja arvaat varmaan - vitutti. Kaikesta huolimatta olen nyt tässä takanani toinen ahmimaton päivä. Eikä vituta yhtään!

Suurkiitos muuten kaikille kommentoijille. Vierailunne rohkaisee ja piristää huimasti! Nyt menen nukkumaan ja toivon mukaan herään aamulla vähän parempaan päivään.

Se on loppu ny, sanoin itselleni eilen, oksennettuani yli neljä vuotta lähes päivittäin ja ahmittuani 14-vuotiaasta asti. Olen lukenut syömishäiriön pitkän oppimäärän enkä ole oppinut muuta kuin tuhoamaan itseni ja elämäni. Bulimialla ei ole enää mitään uutta annettavaa minulle, joten haluan kokeilla elämää ilman sitä. Lähden liikkeelle suurella uteliaisuudella, mutta myös polvet tutisten silkasta kauhusta: mihin minä olen ryhtymässä? Olenko aivan hullu? (Ai niin, olenhan minä...)

Tänään en siis oksentanut enkä ahminut. Hautasin paastohaaveenikin saman tien, kun totesin, etten kerta kaikkiaan saisi siitäkään mitään irti ja koska minulla oli nälkä ja ihmisen pitää syödä(!). Päiväni oli täynnä ohjelmaa ja ihmisten tapaamista, joten en juurikaan edes ehtinyt ajattelemaan ahmimista. Oli silti hauskaa käydä kaupassa ostamassa ihan tavallista ruokaa välipalaksi junamatkalle, kun kerrankin ei tarvinnut naama punaisena tuijotella kengänkärkiään kassajonossa.

Kävin vanhempieni luona kylässä ja äiti tapansa mukaan taas tyrkytti lapsukaiselleen vaikka mitä evästä mukaan, kun sehän saattaisi muuten vaikka kuolla kupsahtaa nälkään. Tänään olin pitkästä aikaa vain iloinen lapsuudenkodin antimista, sillä tiesin, etteivät ne päätyisi saman tien mahani kautta pönttöön, vaan voisin laittaa niistä oikeaa ja ravitsevaa ruokaa vielä monena päivänä ja säästää vähän rahaakin siinä samalla. Mikäs tässä nyt on ollessa, kun on kaappi täynnä ihania kotimaisia juureksia, omenoita, sieniä ja marjoja. Bulimikon jääkaappihan on aina tyhjä (ainakin tämän bulimikon, joka syö vaikka jauhoja pelkästään), joten se, että kaapissa on muutakin kuin valo, on varsin piristävää.

Ensimmäinen päivä ilman riippuvuuden kohdetta on usein melko kivuton, ja niin oli minullakin. Kuitenkin huomasin yhden tunteen nousevan erittäin vahvasti pintaan jo näin alussa: turvattomuus. Ahmiminen on ollut minulle pehmeä syli, johon paeta pelottavaa ja vaativaa elämää, mutta nyt sitä mahdollisuutta ei ole ja olo tuntuu ontolta. Tähän vaikuttaa ehkä sekin, että olen käyttänyt alkoholia usein bulimian korvikkeena, mutta tein hiljattain päätöksen jättää päihteet kokonaan pois joksikin aikaa oman terveyteni takia. Eipä ole siis helpottavaa humalaakin luvassa. Miten sitten tyydyttäisin eskapismin tarpeeni? Vai onko pakko aina paeta? Jospa uskaltaisin nyt kohdata ne pahimmat mörköni ihan selvin päin ja sopivan täysin vatsoin? Ehkä jossain vaiheessa. Kohta voin kuitenkin mennä tyytyväisenä nukkumaan. Yksi taistelu on voitettu.